Seppo jo syntymästään Myös asiallisia kommentteja otetaan vastaan

Töissä eduskunnassa

Töissä eduskunnassa

Tiedättekö mitä eroa on minulla ja mm:ssa Paavo Lipposella, Timo Soinilla, Jyrki Kataisella, Jutta Urpilaisella, Tuija Braxilla tai Astrid Thorsilla?

Minä olen meistä ainoa, joka on tehnyt oikeita töitäkin eduskunnassa.

Nyt täytyy tarkentaa sen verran, että meillä päin ruumillista työtä on pidetty ainoina oikeina töinä. Kevyet paperityöt on jotain muuta.

Eduskuntaurani oli lyhyt eikä se aiheuttanut yhtään lainmuutosta tai hyvää aloitetta, mutta kädenjälkeni näkyy edelleenkin parlamentissamme ja voinpa sanoa ihan hyvällä omallatunnolla, että minun jälkeeni muiden on siellä paljon vapaampi hengittää ja silmäkin lepää paremmin.

Antakaahan kun selitän.

Olin tullut Helsingin Yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1980 ja vajaan vuoden opiskelun jälkeen pääsin jo eduskuntaan töihin. Tähän ei pystynyt edes politiikan ihmelapsi Väyrynen aikoinaan.

Se oli kesäkuun alussa 1981. Etsimme kaverini kanssa kesätöitä, huomasimme eduskuntarakennuksen olevan remontin alla ja kävelimme paikalle, haimme työnjohtajan käsiin ja kysyimme tarvitsiko se kahta hyvää työmiestä. Työnjohtaja, lyhyt ja stressaantuneen näköinen punertavanaamainen mies sanoi, että ei tarvitse kun yhden. Se käytti valinnassa nopeasti Darwinin oppeja, vilkaisi hetken meitä molempia päästä varpaisiin ja valitsi minut.

Minä olin riskimmän näköinen.

Sain aloittaa heti seuraavana päivänä klo 07. Tullessani aamulla eduskuntarakennuksen vasemman yleisösiiven ovesta sisään ja löydettyä pukuhuoneen havaitsin, että poikkean aika paljon muista rakennusmiehistä. Minä olin ainoa, joka ei pukukopissa aloittanut päivää vinetto-tai sorbuspullolla. Tuohon aikaan Helsingissä oli rakennusbuumi ja miehiä haalittiin töihin kaduilta. Helsingissä riitti juoppoja rakennusmiehiä. Työnjohtajat katselivat heidän juomistaan sormien läpi kunhan hommat tuli tehtyä. Eduskunnan peruskorjausta urakoivan rakennusliikkeen työnjohtaja ei ollut tässä asiassa mikään poikkeus.

Se laittoi minut aluksi kolmanneksi kaveriksi kahdelle Helsingin rakennuksia enemmänkin kiertäneelle alan miehelle. Toinen oli satunnaisjuoppo ja toinen oli päivittäisjuoppo. Sillä päivittäisjuopolla ei ollut asuntoa ja se nukkui yönsä sinä kesänä taivasalla siinä eduskunnan viereisessä puistossa. Sijainti johtui kuulemma työpaikasta, eipä ollut pitkä työmatka, se kehui. No, se ei lopulta ollut sille hyvä yöpymispaikka, sillä elokuun alussa, saatuaan juuri tilinsä ja ostettuaan viinaa joku nuorisoporukka mukiloi ja ryösti sen illalla siellä puistossa. Työnjohtakaan ei antanut sille kottia kun se tuli maanantai-aamuna silmä mustana ja muutama kylkiluu murtuneena sitä pyytämään, vaan antoi sille potkut heti saman tien.

Sanokaa minun sanoneen, mutta silloin kyllä lyötiin lyötyä.

Mutta kovia työmiehiä ne oli ja reiluja kavereita. Ihmettelin koko kesän miten ne molemmat jaksoi tehdä niin pienellä syömisellä raskasta päivää. Ne joivat työpäivän aikana,  poisluettuna vinetto, ainoastaan muutaman kupin kahvia ruokalassa. Meillä oli käytössä eduskunnan ruokala, kansanedustajathan olivat kesälomalla. Saimme samaa ruokaa samalla hinnalla mitä kansanedustajatkin. En ole koskaan syönyt niin hyvin kun sinä kesänä. Minä otin listalta yleensä aina pihviannoksia, chateubriania ja sitä rataa joka päivä, pihviannoksen maksaessa siinä 10 markan pintaan.

Havaitsin tuona kesänä, että hyvä palkka ei ole kansanedustajille ainoa etu, niillä on myös ilmaiset matkat ja puoli-ilmaiset ruoat ruokalassa.

Ensimmäisiä hommiani oli hajoittaa ala-aulan kaksi isoa yleisövessaa. Ne oli tarkoitus uusia täysin. Teki pahaa hajoittaa lekalla hienoja kaakeleita seiniltä. Normaalistihan tuollaiset irroitetaan kokonaisina säästöön, mutta eduskunnalla ei ollut aikaa sellaiseen, urakka-aikataulu oli kireä ja Suomen kansahan uudet kaakelit maksoi. Irroitin ja kannoin myös kaikki hienot vessanpöntöt eduskunnan pääportaita pitkin pihalla olevalle rakennusjätelavalle. Jouduin kulkemaan lavan ja eduskunnan väliä paljon ja kerkisin siinä kävellessäni laskea myös portaitten määrän. Niitä on 46 kappaletta.

Voitte pitää lukua tarkkana, kyllä ne niin moneen kertaan tuli sinä kesänä käveltyä.

En muuten suosittele sitten ala-aulan vasemman puoleisen yleisövessan käyttöä, sillä siinä tapahtui sellainen juttu, että se työnjohtaja toi mulle timanttirälläkin, katseli hetken aikaa piirustuksiaan ja piirsi sitten liidulla siihen vessan väliseinään viivan, josta piti vetäistä läpi  lattiasta kattoon. No minähän tein työtä käskettyä. Matkalla tiiliseinän sisältä  tosin tuli kaksi teräspalkkia vastaan, mutta annoin mennä kun piirretty oli. Työnjohtaja sitten tuli iltapäivällä katsomaan ja kirosi kun oli katsonut piirustuksista väärin, oli ollutkin kantava seinä. No kaithan se moka peitettin vaan laastilla ja uusilla kaakeleilla piiloon. Minä en niitä korjaushommia tehnyt, minä vain hajotin.

Hajottamisessa minä olin hyvä.

Seuraavaksi työnjohtaja antoi mulle ainakin 40 kiloa painavan ison painekiviporan ja minun hommani oli porata isoja oviaukon kokoisia  aukkoja ala-aulan paksuun tiiliseinään. Niihin tulisi ilmastointiputket. Eduskunnan ilmastointi oli tarkoitus remontoida kuntoon sinä kesänä. Uteliaille tiedoksi, se ala-aulan seinä on jotain kolme metriä paksua tiiliseinää. Osassa tuli vastaan kivibetonia. Porasin sekä Mannerheimintien puoleiseen seinään, että istuntosalin puoleiseen seinään. Yhden reiän poraamiseen meni yleensä kolme päivää ja ne oli 12 tuntisia päiviä monet. Urakka oli jäljessä aikataulusta ja pomo kysyi minua paljon ylitöihin. Tein ylitöitä varmasti enemmän kun laki silloin salli. Mulla meni yleensä vielä tunti tuollaisen 12-tuntisen työpäivän jälkeen opiskelijakämpällä suihkun alla, että sai sen työpäivän aikana kertyneet pari kiloa hienoa punaista tiilipölyä hiuksista pestyä pois. Sen jälkeen sitä olikin valmis painumaan johonkin keskustan ravintolaan juomaan viinapaukkuja valomerkkiin asti.

Raskas työ vaati raskaat huvit.

Porasin jotain kuukauden päivät, kaikki ne ala-aulan ilmastointireiät. Elokuussa pomo anto mulle luottohomman, sain valmistella eduskunnan laajennusosan sisäpihojen patsaiden alustuksen. Eduskunnan päärakennuksen molemmilla sivuilla on matalat kaksikerroksiset kansanedustajien A-ja B-työhuonesiivet, ne oli valmistunut kolme vuotta aiemmin, 1978. Kummassakin työhuonesiivessa oli kaksi omaa, yleisön katseilta  suojassa olevaa avopihaa. Näihin sisäpihoihin eduskunta oli tilannut neljältä eri taiteilijalta patsaan, jotka oli tarkoitus asentaa sinä kesänä paikoilleen. Patsaitten korkeus oli 2-3 metrin välillä.

Minä olin alustamassa ja asentamassa niitä kaikkia.

Asennuspäivänä eduskunnan etupihalle ajoi senaikaisista varmaan suurin autonosturi, joka nosti patsaat pitkän vartensa avulla tarkasti oikeille paikoilleen. Kuski ei voinut millään nähdä sisäpihalle, joten minä seisoin nosturin ulkotasanteella, otin katonharjalla olleen toisen miehen käsimerkit vastaan ja näytin taas käsilläni nosturikuskille minne suuntaan piti nosturin ohjaussauvoilla patsasta liikuttaa. Se oli aika hurjaa touhua kun piti samalla varoa, ettei nosturi ohjauskoppiaan kääntäessään survonut minua väliinsä tai tiputtanut nosturin laidalta maahan. Yksikään työturvallisuusviranomainen ei olisi hyväksynyt sitä toimintaa.

Onneksi pomo ei ollut sellaisia sinne työmaalle kutsunut.

Kun olimme saaneet patsaat asennettua, pomo tuli luokseni ja antoi eduskunnan leimalla varustetun lapun, sanoen, että eduskunta käski palkita patsasporukan ja saan sillä lapulla eduskunnan ruokalasta sen päivän ruoan ilmaiseksi. Epäilin kyllä jo silloin, että syy taisi olla joku muu. Lehdissä ei meinaan mainittu mitään näistä neljästä patsaasta, kun niissä kerrottiin syksyllä myöhemmin, mitä eduskunnan peruskorjauksessa oli sinä kesänä tehty. Eikä ihme, pomo väitti minulle, että jokainen patsas oli maksanut miljoona markkaa kappale. Taisi eduskunta yrittää lahjoa meitä hiljaisiksi ruokalapuillaan.

Toisaalta, eikös se salailu ja lahjonta kuulu muutenkin sen talon toimintatapoihin.

Jäi  minulle sieltä muutama muukin asia mieleen. Niiden patsashommien takia minä jouduin kulkemaan laajasti siellä eduskuntarakennuksessa, muiden työntekijöiden ollessa pääasiassa ala-aulan ja istuntosalin kimpussa. Presidentti Kekkonen oli heikossa kunnossa, se oli yleisesti tiedossa ja kaikki valmistautuivat hänen virasta luopumisilmoitukseen, joka tulikin sitten lokakuussa. Eduskunnan puhemiehenä oli tuohon aikaan Johannes Virolainen ja näin hänet usein paperinippujen kanssa vaeltelemassa puhemiehen käytävällä. Vironperän maatilallaanhan hänen olisi pitänyt kesälomallaan olla sadonkorjuussa, mutta taisi olla valmistautumassa kovaa vauhtia edessä olevaan valtataisteluun. Virolainen valittiinkin sitten syksyllä keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Mutta kuten kaikki nyt tiedämme, ei presidentiksi.

Törmäsin minä kesällä siellä kansanedustajien työhuonesiiven käytävillä toiseenkin henkilöön. Se ei kanniskellut paperipinoja käsissään vaan pientä käsilaukkua. Ja sillä oli verkkosukat ja minihame päälle. En viitsinyt käydä tarkistamassa kenen kansanedustajan oven takaa se tuli.

Pojat on poikia.

Mieleen jäi myös toimiminen panostajan apulaisena. Eduskuntaan vedettiin mm:ssa kaapeliTV-yhteys ja kaapelia varten piti kaivaa vasemman puoleisten portaitten vieresta maahan puoli metriä syvä oja. Eduskunnan portaitten kohdalla peruskallio oli pinnassa ja sitä piti välillä pienillä paukuilla räjäyttää. Sitä varten rakennuttaja oli onnistunut palkkaamaan varmaan Suomen juopoimman panostajan. Minun tehtävä oli kaivaa lapiolla sen räjäyttämä kivisilppu pois ja räjäytyksen aikaan estää ihmisiä kulkemassa niitä eduskunnan portaita. Oli jo elokuun loppupuolta ja siellä alkoi lappaa jo porukkaa. Tämä hilpeä ja aina hyväntuulinen panostaja tuli työmaalle aamuisin omalla pakettiautollaan, aloitti päivän kossulla ja alkoi asettelemaan nalleja.

Minä en ihmetellyt sen kossun juontia, olin tottunut jo siihen että jokainen sillä työmaalla aloitti päivänsä viinalla. Ja ymmärsin, että panostajan ammatissa hermoja on hyvä rauhoittaa pienellä tuikulla viinaa. Mutta tämä panostaja oli kyllä aivan oma lukunsa. Välillä se oli niin kännissä jo iltapäivällä, että minun piti sen puolesta painaa se räjäytyskampi alas, kun sen kädet vispasi liikaa. Eli me vaihdettiin osia välillä, minun toimiessa panoksen laukaisijana ja sen heiluessa kännissä varoittamassa muita kulkemasta portaita räjäytyksen aikaan. No onneksi ne ei olleet mitään suuria paukkuja.

Sanomattakin oli selvää, että työpäivän loputtua se panostaja ajoi aina itse pakettiautollaan työmaalta pois. Räjähteet ja nallit luonnollisesti autossa mukana.

Vajaan viikon minä sen  apuna siinä hääräsin ja saatiin kaapelioja tehtyä ilman vammoja. Ihme. Onneksi niitä työturvallisuushenkilöitä ei pyörinyt silloinkaan siellä työmaalla.

Harjakaisia vietettiin eduskunnan kahvila-ruokalassa elokuun lopulla ja lihakeiton kanssa jokaiselle oli pöydän eteen varattu  kaksi pulloa olutta.

Lapin Kultaa.

Ps. Lapin Kultaan on hyvä lopettaa muistelut ja asiasta kiinnostuneille kaivoin netin kautta vielä esille sisäpihoille asetetut patsaat ja niiden tekijöiden nimet. Näitä tietoja saikin etsiä enemmän, sillä eduskunnan virallisilta sivuilta näiden patsaiden tietoja ei edelleenkään löydä. Eduskunta oli kuitenkin järjestänyt 1979 julkisen patsaskilpailun juuri näitä sisäpihoja varten, joista se sitten valitsi neljä voittajaa. Patsaiden tiedot löytyivät lopulta Helsingin kaupunginkirjaston Töölö/Meilahti aluetietoa veistoksia ja muistomerkkejä -sivulta. Tässäpä nuo:

Veikko Hirvimäki: Joutua

Arvo Siikamäki: Keskustelu Tulevaisuudesta

Taru Mäntynen: Lähestyminen

Markku Kitula: Rinnakkaiselo

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!